Joo, ensin suru-uutiset. Joudun lopettamaan, vaikka en sitä itse haluakkaan. Taas simssi pimahti (no ei se minulle ollut mikään uusi asia ;<.). Joten.. onneksi otin ladatut ikäänkuin varmuuskopioon, eli ladatut minulla on siis. Aijon kyllä ehkä tehdä tarinan, mutta mitään en lupaa. Nyt päätin tehtä teille yhden ja ainoan kysymyksen:

1. Mistä saisi sellaisen fantasia-ihon ? Sellaisen jännän 8) 

HUOM! Lupaan, että jos seuraava tarina tyssää johonkin, en aloita uutta ! Kaikkien eduksi ;)

Tarvitsisin sitä uuteen tarinaani, jos sellasta kehittelisin. Toivoisin todellakin apua !


                                           Hengessä mukana, Jaque-.

Mooi! Nyt taas pienen tauon jälkeen täällä ;D.
 Mutta pitemmittä puheitta, aloitetaan ;).



Oli ilta-yö, kello oli 23.50. Isä oli töissä, ja minä äitini kanssa kotona. Kun sitten menin hakemaan jääkaapilta jotain syötävää, kuulin äidin huoneesta ääniä, ei vaan yksistään äidin, vaan myös miehen. Silloin vasta huomasin keittiön lattialla Axe- paidan, sekä äidin punaisen paidan. Silloin tiesin, mitä olisi tehtävä. Olisi mentävä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.



Lähdin kävelemään äidin ja isän huonetta kohti, mutta pysähdyin ovella. Mitä jos tekisinkin väärin ? En halunnut enää sittenkään tietää, kuka siellä olisi äitini kanssa. Pujotin avaimen reijästä sisään, ja väänsin hiljaa. Kuulin äidin naurut selvästi, sekä epämääräistä mutinaa.



Astuessani huoneeseen suuni loksahti auki kauhistuksesta. Äiti suuteli miestä sängyllä.
Eikä se mies todellakaan ollut isäni. Olisikohan ollut jotain äidin ikäinen. En jäänyt arvailemaan, vaan juoksin pois huoneesta ilman sen kummempia seremonioita, ilman, että äiti olisi huomannut minun näkevän tämän kamalan tapahtuman.



Huoneeseeni tultuani menin suoraan sängylle, ja itkin. En olisi koskaan voinut uskoa äidistä. En koskaan. En nyt, en ikinä, en huomenna, en koskaan. Ajattelin kuitenkin positiivisiä puolia, joita ei tosin ollut kuin yksi, ja se oli se, että äidillä olisi seuraa. Isä oli aina töissä. Niihin ajatuksiin nukahdin.


- - - - -



Aurinko paistoi kirkkaasti silmiini herätessäni. Haukottelin kerran, ja nousin ylös
pehmeästä pedistäni. Muistin sitten, että äiti lupasi viedä minut tänään ostoksille, sillä minulla olisi tänä iltana synttärit!



Puin nopeasti päälleni, ja menin keittiöön. Keittiössä tuoksui selvästi paahdetut
leivonnaiset, mitä äiti aina teki aamupalaksi. Isän herkkua.



Kun ne olivat valmiita, istuimme pöytään koko perhe.
"No, mitäs tänään sitten, Juliette?" Isä kysyi kiusoitellen minulta.
"Äiti lupas viedä mut ostoksille, kun mulla on illalla synttärit. Eiks nii, äiti?" Sanoin ja
tungin suuni täyteen aamupalaa. Äiti ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi vain nähdessään isän katsekontaktin. Iskä tosiaan oli joskus mun pelastava sankarini.



Aamupalan syötyämme kävelimme ulkona olevaan taksiin matkalla vaate,-
ja lehti-, kuin myös ruokakauppaan.

                                       *             *           *



Kaupassa katselimme äidille, pääasiassa minulle vaatteita. Hetken kuluttua äiti tyrkkäsi vaatenipun käsiini, ja käski mennä sovittamaan niitä. Itse hän katseli vielä mekkoja, sun muita asusteita, joten työtä käskettyä painelin koppiin.



Kopista tultuani katselin itseäni. Äiti oli tyrkännyt minulle pillifarkut, ja niin edelleen.
Olin kyllä ihan tyytyväinen ulkonäkööni, ei voinut todellakaan moittia. Menin takaisin pukukoppiin nähdessäni, että äiti oli menossa kassalle jo entuudestaan paljon vaatteita kourassaan.



Kassalla äiti maksoi ostoksensa, tasan 50e, kun laskee mukaan myös pari äidin ostamaa vaatetta teini-ikää varten + sen omat ostokset. Näin vielä äidin kädessä ainakin kaksi "aikuistenviihde-elokuvaa". Naurahdin vain itsekseni. Myöhemmin kävimme myös kampaajalla. (Mutta siitä ei ole kuvaa ;< )

                                           *       *       *      *
                                      Pari tuntia eteempäin..





Hypimme parhaan ystäväni kanssa sängyllä. Hänkin täyttäisi tänään sen verran, että pääsisimme opiskelemaan maalaamista, ja matikkaa, mutta pääasiassa maalaamista. Kun äiti huusi meitä keittiöön, hyppäsimme alas.



"Onnea bestis, Scarlett!" Huusin ystävälleni ja halasin tätä.
"Onnea sinulle vielä enemmän, Juliette!" Scarlett huusi minulle, ja lähdimme keittiöön.
Niin, Scarletista enemmän. Tavattiin ekan kerran eräässä puistossa ekalla. Siitä lähtien ollaan oltu bestiksiä. Tai no, parhaita kavereita toisillemme.



Juoksimme kilpaa keittiöön. Kakut olivat valmiina, kun meidän oli aika saavuttaa teinien mitat. Tai jotain sinnepäin ;).  Tunsin kuinka jalkani venyivät, toisaalta se otti kipeää, mutta opiskeluvuosien takia kannatti kärsiä.
                                             *         *              *



Tanssimme Scarlettin kanssa ainakin kolmeen, ennenkuin äiti käski hiljentää musiikkia.
"Muistatko mitä kivaa meillä on tulossa?" Scarlett kysyi innostuneena.
"Joo, en vois unohtaakkaan!" Vastasin iloisena, mutta lisäsin sitten;
"Eikö mentäisi jo nukkumaan? Aamulla kuitenkin on aikainen herätys!". Scarlett nyökkäsi, ja painelimme huoneeseeni.




En voinut uskoa, että pääsisimme opiskelemaan!  Toisaalta.. en olisi koskaan halunnut mennä opiskelemaan, sillä nyt tiedän, mitä joudumme kokemaan. Olisin vain toivonut onnellisia opiskeluvuosia, en muuta !

__________________________________________________________________-

Huh, osa paketissa ;D. 
Pahoittelen sitä, että osa on kuvien osalta lyhyt,
mutta ainakin tekstit olivat pitkiä(?) ;>,Näkyillään !

Joo, Moi kaikille! Päätin aloittaa sitten toisen tarinan Kohtalon käsissä- tarinan rinnalle, ja
pääosassa on Juliette Clau. Eli tarinaa kertoo Juliette, minä-muodossa :D. (Anteeksi sekavuus, aloitetaanhan <3 <;)



Tässä on siis perheeni, tai siis entinen perheeni. Siihen kuului isäni, sekä nuori äitini.
Äitini, Janette, sai minut ollessaan kahdeksantoista, nyt hän on kolmekymmentä. Isäni, Joonatan, oli yhdeksäntoista, kun minä siis synnyin.
Mutta joo, mä oon siis kakstoista ja tää on mun tarinani. Äidin, ja isän luonteen saatte kyllä selville tarinani edistyessä, parempi niin. En olis koskaa uskonu, miten voikaan ihmisen käydä, kun vaan seuraa unelmiaan. Mä siis istun keskellä, kiistellen äidin kanssa pikkujutuista.



Niin, mä vähän lähempää. Oon periny suurimman osan geeniperintöä isältäni, mutta minulla taitaa silti olla äitini siniset silmät. Mulla oli yhteen aikaan anoreksia, mutta siitäki selvisin helpolla, tai no vähän vähemmän helpolla, mut silti. Meilläpäin yleensä sanotaan, että elämä on sitä, mitä siitä tekee, mut mun elämä ei todellakaan ole sitä.
Mutta kukapa mua uskois ? Senku tietäs. Elämä ei todellakaan ole sitä, mitä siitä haluis tehä.

                                                                                                                                                       

Huh! Siinä se sitten oli. Kommenttia ? =)